Rakas Kultahelokkani
Ehkä meillä on elämässämme, eri taustoista huolimatta, ollut erinäisiäkin samankaltaisia kokemuksia sen jälkeen kun Maitohampikkaita ei enää löytynyt. Nuorena meitä kiusasi kasvoilla kukkiva Näppyorvakka, jota yritimme peittää Mönjävahakkaalla. Onneksi se hävisi murrosiän mentyä.
Aikuisina naisina olemme nähneet monenlaisia Koiranpökkösieniä, jotka ovat olleet hyvin innostuneita meidän Ripsikarakasta. Jotkut tapaamistamme osoittautuvat ikävä kyllä saamattomiksi Karvajalkanahikkaiksi. Kalvastympösiä meillä oli usein pomona ja työssä kohtasimme silloin tällöin pahanhajuisia Limanuljaskoita, mutta ei heistä sen enempää. Persukääpiä emme voi sietää vieläkään.
Ammateissamme meistä tuli melkoisia tekijöitä, vaikka joskus vaikutti siltä kuin homman olisi tehnyt joku Tuhrukynsikäs. Meillä oli Hytymassikassa aina rahaa kun suuntasimme pitkälle lounaalle. Siellä nautimme Nyylätryffeleitä Mantumukuloiden kanssa ja juomaksi tietysti Upponupikkaa. Kesäkuumalla maistui muutamakin Hitutötterö.
Joskus minun ilonpitoni meni liian pitkälle. Keväisin saatoin viettää melko rankkaa Toukotipakkaa, josta seurasi paha Tippahytykkä. Ja aamulla minua katsoi peilistä surkea Hytyrypykkä. Hippinuorison suosimaa Sittamadonlakkia en sentään uskaltanut maistella.
Vuosien mittaan opin minäkin kohtuuden viisauden ja nykyisin kun panemme päähämme aina tyylikkään Silmänapalakin tai hienostuneen Silkkinukkalakin kukaan ei huomaakaan Kurttusahahelttojamme. Lempiessä taas Ryppynahakka ei haittaa yhtään mitään!
Syysterveisin ystäväsi Uppotatikka
(lähde: Svengunnar ja Ingmar, Pohjolan sienet)
P.S. Eikä tässä vielä kaikki.