Marian tosi elämä

Selittelyjeni jälkeen saan asiani sanottua, ehkä tähän tapaan. Olen hyvin surullinen juuri nyt, koska rakastettuni on jättänyt minut pari päivää sitten, lopullisesti. Olen pyytänyt tätä asiaa jo eräältä toiselta, joka kieltäytyi. Ja kolmas, joka olisi antanut niitä vaikka kuinka monta, oli väärä henkilö. Haluaisin vain, että hän suutelisi minua yhden kerran. Poika tietysti hämmentyy, mutta ei sano mitään. Selitän, että ei niin kuin mies ja nainen, ei mitään sellaista. Suudellaan vaan niin kuin isosisar ja pikkuveli. Hän ymmärtää, suostuu ja minun on kumarruttava hänen kasvojaan kohti, sillä hän on lyhyempi kuin minä. Hänen hengityksensä tuoksuu mausteille ja valkosipulille. Minun hengitykseni haisee aivan varmasti tupakalle ja anisviinalle.

Ja suudelma, jonka hän antaa täydellisiltä nuorilta huuliltaan. Suudelma, jonka minä otan vastaan aika kauniille, punatuille huulilleni, jotka ovat vielä nuoren näköiset. Se on hyvin kevyt, ei hidas eikä nopea, kevyt ja herkkä kuin varpusen siiven kosketus. Yhtä kaunis, ymmärtävä ja täydellinen kuin nuorukainen itse. Kuin korkea, nuori vuori ja vanhempi mutainen vesi kohtaisivat lyhyen hetken ajan. Kiitän nuorukaista, toivotan hyviä unia, menestystä opinnoissa ja rakkautta.

Mutta suudelma jää mieleeni, pysyy muistissani niin kauan kuin elän. Sillä juuri sellaisen suudelman vain poika voi antaa äidilleen tai äiti pojalleen viimeisellä hetkellä. Emme voi tietää, kummalle se hetki koittaa ensin.

Jalkakäytävällä edessäni näen nuorukaisen, melkein pojan ja pysähdyn katsomaan häntä. Koska hänellä on käsinkudottu korvaläpällinen pipo päässä, sellainen, joita inkat käyttävät Etelä-Amerikassa. Täsmälleen samanlaiset perinteiset koristekuviot, malli ja muoto. Minun on pakko puhutella häntä, vaikka on jo aamuyö. Hän kääntyy minuun päin, käsivarrellaan pino sanomalehtiä ja saan selville, että hän puhuu englantia. Silloin näen hänen kasvonsa läheltä. Näen ihon tasaisen ruskean värin, kulmikkaat leukaperät, jotka kapenevat selkeämuotoiseksi, melko kapeaksi, mutta voimakkaaksi leuaksi. Katson hänen tummanruskeita, mantelinmuotoisia silmiään joiden yläpuolella kaareutuvat täydelliset, tummat kulmakarvat.

Aivan ilmielävä inkapäällikön nuorin poika on pysähtynyt siihen öiselle kadulle, olen ihmeissäni.

Kysyn, onko hän inka vai kotoisin jostain muualta Etelä-Amerikasta. Hän vastaa ei, olen Nepalista. Mutta entä tuo myssy, minä intän. Hän kertoo, että sellaisia kudotaan Nepalissa, inkoista hän ei tiedä. Tarkastelen hänen nenäänsä, eikä se ole mitenkään kyömy, ei lainkaan inkanenä. Vaan se on suora, melko pieni ja kapea. Vain sieraimet ovat voimakkaan pyöreät ja keskellä sievä pieni nenännipukka. Hän on Himalajan poikia ja mielettömän kaunis. Kun hän nostaa piponsa pois päästä, alla on lyhyeksi leikatut melkein mustat, suorat hiukset. Minun hiukseni ovat samannäköiset kuin ne olivat ensimmäisen opiskelijakorttini kuvassa ollessani 20-vuotias.

Hän kertoo opiskelleensa jo kaksi vuotta Tampereella ja jakaa työkseen lehtiä, joita on jossain kaapissa vielä paljon jakamatta. Hän on varmasti jo melkein 20-vuotias, vaikka näyttää aivan pojalta. Alkuperäiskansojen ihmisethän ovat sellaisia, ikää on vaikea määrittää, oli nuori tai vanha. Mieleeni tulee ajatus, asia, jota olen etsinyt koko tämän illan ja yön. Hänellä on kaulassaan nippu avaimia ja hän avaa ulko-oven. Kysyn, voinko tulla rappuun ja vaikka auttaa häntä työssä. Koska on myöhä, melkein neljä ja hänen pitää päästä nukkumaan ennen kuin päivän luennot alkavat. Hän päästää minut porrashuoneeseen mutta sanoo, että tekee työn yksin nopeammin.

Silloin minä lopulta kerron nuorukaiselle, mitä häneltä toivon saavani.

Olen höpissyt koko ajan kaikenlaista, haisen tupakalle ja alkoholille, vaikka en olekaan humalassa. Pyytelen jo etukäteen anteeksi, että toivomukseni on varmasti törkeä tai ainakin hyvin sopimaton, mitä sanoja nyt keksinkään englanniksi. Hän on kuunnellut tarinoitani jo ulkona ja tietää myös sen, että tunnen nepalilaisen perheen omasta talostani, heidät, joilla on Katmandu-ravintola. Nuori mies ei tunne juuri näitä maanmiehiään.

Oli iltapäivä, kuljin kohti kotiani päässäni vanha, musta vintage-kaupasta ostettu knalli jonka nauhassa mustavalkoinen harmaalokin sulka. Hattua ja sulkaa olin käyttänyt koko sen kesän. Aivan odottamatta kulman takaa vastaani käveli hämmästyttävä hahmo, kuin 60 vuoden takaa. Mies, jonka päässä oli hieno harmaa knalli.

Tiesin heti että juuri tuollainen on oikea knalli, jonka kupu on matalampi kuin oman hattuni. Pysähdyin katsomaan ensin knallia ja vasta sitten miehen hahmoa. Mies käveli eteenpäin rauhallisesti, arvokkaan määrätietoisesti sivuilleen vilkuilematta. Iältään mies oli ehkä yli viidenkymmenen, sitä oli vaikea sanoa. Hiukset lyhyet, hieman harmaantuneet ja hyvin leikatut. Yllään hänellä oli harmaa puvun takki ja hieman vaaleammat housut, nekin harmaat. Takin alla oli valkoinen paita ja kauluksessa sellainen tumma solmuke, jota on käytetty vanhoissa elokuvissa. Oikeassa kädessään mies piti ruskeaa vanhanaikaista nahkasalkkua, joka paksuudesta päätellen ei sisältänyt paljoakaan. Vain sateenvarjo puuttui koska ei ollut sateen uhkaa. Jos hänellä olisi varjo ollut, sekin olisi varmaan harmaa, tumma tai musta. Kengät olivat myös ruskeata nahkaa.

Koko herrasmies oli aivan täydellinen, hatusta housuihin asti harmaan eri sävyissä. Väri, josta niin pidän. Jossa valkoinen ja musta, hyvä ja paha ovat yhtyneet, tasapainossa.. Hän oli jollakin tavoin täysin määrittämätön, iältään tai ammatiltaan. Lopulta jäin tuijottamaan vain knallia. Mies lähestyi ohittaakseen minut. Sitten laskin katseeni knallista hänen silmiinsä. Pienen hetken kuluttua hänkin katsoi suoraan minua silmiin. Minä hymyilin hyvin kevyesti, silmilläni ja nyökkäsin hatullani. Mies vastasi ilmeellään ja tervehti nyökkäämällä lähes huomaamattomasti mutta selvästi. Ikään kuin meillä olisi ollut jokin yhteinen salaisuus. Kohtaaminen oli nopeasti ohi, mies jatkoi matkaa ohitseni päätään kääntämättä. Kun käännyin ympäri katsoakseni hänen peräänsä häntä ei näkynyt enää missään.

Sellaista hienoa harmaata herrasmiestä en muista koskaan missään kaupungissa nähneeni. En edes Stockmanin kulmilla missä niin voisi olettaa. Jossain brittielokuvassa hänenkaltaisiaan kyllä oli. Mutta elävänä edessäni, silmiini katsoen, en ikinä. Minuun jäi outo, mystinen tunne jostain tärkeästä. Oliko tuo hahmo ja hänen tervehdyksensä jokin hyvä viesti minulle, hyväksyminen tai vihje paremmasta ajasta elämässäni. Valitettavasti oman hattuni olen myöhemmin myynyt rahapulassa Palermon kirpputorilla, mutta lokinsulkia minulla on tallella uutta hattua varten.

Puolivälissä neljän tunnin matkaa linja-auto pysähtyi tavalliselle taukopaikalleen tienvarsikahvilan eteen. Minulla ei ollut asiaa kahvilaan tai vessaan vaan jäin istumaan paikalleni kun komea nuorukainen lähti ulos autosta. Kymmenen minuutin tauon jälkeen ihmiset palasivat paikoilleen samoin kuin nuorukainen viereeni. Silloin loin häneen ensimmäisen katseen ja mitä tapahtui. Mies istuutui viereeni aivan yhtä tiiviisti kuin matkan alussa, kylki kylkeä vasten. Siitä tiesin, että hän oli tuntenut minun läheisyyteni yhtä voimakkaasti kuin minä hänet. Vielä seuraavat kaksi tuntia sanatonta rakastelua. Olin onnellinen niistä tunneista ja tunteista, jotka ne minussa herättivät.

Kun aloimme lähestyä Helsingin pääteasemaa tapahtui jotain. Nuorukainen keräsi olkavartensa ja reitensä kasaan niin että väliimme tuli selkeä ero. Kun bussi pysähtyi asemalle näin tämän liikkeen syyn. Miehen tyttöystävä oli vastassa odottamassa häntä. Se ero ei minua loukannut, sillä tiesin nyt varmasti, että hän oli kokenut matkan aikana saman eroottisen tunteen kuin minäkin. Ja minä muistan tuon matkan vielä vuosien jälkeen. Minä, yksinäinen tunsin vain kiitollisuutta kokemastani läheisyydestä. Ehkä hänkin muistaa sen matkan, en tiedä. Eräänä kohtaamisena, jolle oli annettu oma lyhyt aikansa.

Olen viettänyt joulun äitini luona Raumalla. Tapaninpäivän iltana seisoin pimeällä maantien varressa pysäkillä odottamassa Helsingin bussia. Kun pääsen autoon huomaan, että siellä on vain yksi paikka vapaana takapenkillä. Ikkunapenkillä istui iso, lihava nainen, joka vei melkein puolitoista paikkaa. Vapaan paikan toisella puolen oli hyvännäköinen nuori mies. Heidän väliinsä ahdoin itseni, kuitenkin niin, että jätin raon lihavaan naiseen. Siitä puolestaan seurasi se, että jouduin painautumaan aivan kiinni toisella puolella istuvaan mieheen.

Minulla oli mukanani kirja, jota luin pää kumarassa katsomatta kertaakaan nuoreen mieheen. En myöskään yrittänyt jutella hänen kanssaan. Miehen toisella puolella istui kaksi nuorta opiskelijatyttöä, joiden kanssa hän jutteli vilkkaasti kääntymättä minuun päin. Mutta se, joka teki matkasta erikoisen ihanan, oli kun tunsin hänen olkavartensa kiinni minussa ja hänen reitensä lämmön minun reittäni vasten. Tunsin kädessäni ja reidessäni miehen lihasten jokaisen värähtelyn ja kiinteyden. Näin matka sujui kohti Helsinkiä, minä luin kirjaa tai olin lukevinani ja nuorukainen rupatteli tyttöjen kanssa. Mutta koko ajan meidän välillämme oli tiivis, sanaton yhteys.

Jatkuu

Rautatientorilla ei saa polttaa tupakkaa mutta sikaria saa, saahan. Jalassa 45 numeroiset armeijan nahkasaappaat, paino 1,5 kg per saapas.

Rakas Kultahelokkani

Ehkä meillä on elämässämme, eri taustoista huolimatta, ollut erinäisiäkin samankaltaisia kokemuksia sen jälkeen kun Maitohampikkaita ei enää löytynyt. Nuorena meitä kiusasi kasvoilla kukkiva Näppyorvakka, jota yritimme peittää Mönjävahakkaalla. Onneksi se hävisi murrosiän mentyä.

Aikuisina naisina olemme nähneet monenlaisia Koiranpökkösieniä, jotka ovat olleet hyvin innostuneita meidän Ripsikarakasta. Jotkut tapaamistamme osoittautuvat ikävä kyllä saamattomiksi Karvajalkanahikkaiksi. Kalvastympösiä meillä oli usein pomona ja työssä kohtasimme silloin tällöin pahanhajuisia Limanuljaskoita, mutta ei heistä sen enempää. Persukääpiä emme voi sietää vieläkään.

Ammateissamme meistä tuli melkoisia tekijöitä, vaikka joskus vaikutti siltä kuin homman olisi tehnyt joku Tuhrukynsikäs. Meillä oli Hytymassikassa aina rahaa kun suuntasimme pitkälle lounaalle. Siellä nautimme Nyylätryffeleitä Mantumukuloiden kanssa ja juomaksi tietysti Upponupikkaa. Kesäkuumalla maistui muutamakin Hitutötterö.

Joskus minun ilonpitoni meni liian pitkälle. Keväisin saatoin viettää melko rankkaa Toukotipakkaa, josta seurasi paha Tippahytykkä. Ja aamulla minua katsoi peilistä surkea Hytyrypykkä. Hippinuorison suosimaa Sittamadonlakkia en sentään uskaltanut maistella.

Vuosien mittaan opin minäkin kohtuuden viisauden ja nykyisin kun panemme päähämme aina tyylikkään Silmänapalakin tai hienostuneen Silkkinukkalakin kukaan ei huomaakaan Kurttusahahelttojamme. Lempiessä taas Ryppynahakka ei haittaa yhtään mitään!

Syysterveisin ystäväsi Uppotatikka

(lähde: Svengunnar ja Ingmar, Pohjolan sienet)

P.S. Eikä tässä vielä kaikki.

Hyvät blogien ystävät. Tässä pian alkavassa blogissani en aio kommentoida ajankohtaisia arkipäivän asioita tai kiinnostukseni kohteita. Blogini sisältää erilaisia jatkokertomuksiani, jotka ovat sekoitus faktaa ja fiktiota. Lukijan tehtävänä on päätellä mikä on totta ja mikä keksittyä. Toivon että lukijani tulevat nauttimaan aikaansaannoksistani ja jaksavat lukea kertomukset loppuun. Joukossa on myös runoja ja lyhyitä stooreja mutta kaikki on helppolukuista ja ymmärrettävää. Hyviä lukuhetkiä toivottaa Maria G.